Kiilloituskone ja siinä kova huopalaikka.Useimmille niin, kelloalan myyntihenkilöille kuin tietysti myös siten itse kuluttajille tuntuu olevan
epäselvää, mitä kellon kuorille tehdään / mitä voidaan tehdä huollon
yhteydessä. Lyhyesti vain sellaisia kellonkuoria, joissa materiaali on
läpikotaisin samaa ainetta, voidaan puleerata tai kunnostaa. Tämä rajaa kuoret joita voidaan kiillottaa lähinnä
kaksiin kuoriin teräskuori ja kultakuori, lisäksi hyväkuntoista gold cap case
eli kultahylsykuorta voi varovasti kiillottaa. Kultahylsykuoria ei ole
valmistettu sitten 70-luvun eli nykykelloista niitä ei enää löydä. Mainittakoon
myös, että titaanikuorta voidaan matata. Titaania ei edes voi
kiilloittaa, johtuneen materiaalin ominaisuuksista (Titaanikelloissa ei
itseasiassa ole 100% titaania, vaan seoksessa on alumiinia 30-40% Titaani
metallina on kovaa, mutta helposti murenevaa, kun taas alumiini antaa seokselle
sitkaisuutta. Mitä enemmän alumiinia, sitä vaaleampi seosmetalli.)
Tietysti
kelloja, joiden kuoret on tehty yhdistelemällä kultaa ja terästä on
kunnostettavissa, kuten teräs tai kulta, mutta silloin pitää olla täysin varma,
että kyseessä on teräs/kulta-kuori eikä teräs/dublee. 80-luvun monissa teräksisissä quartz-kelloissa kellon
lasisarja (kuorenosa joka on lasin ympärillä) on valmistettu cromaamalla, eikä
sitä voi siten kiilloittaa (yleistä esim japanilaisissa kelloissa ja yleensä
kelloissa jossa se ei ole sileä rengas, vaan on koriste hionnallinen tai omaa
kaiverruksia), myöskään sukeltajankellon kiertorengasta ei voi kiilloittaa.
Kellossa, jossa on teräskuori, mutta dubleinen lasisarjanregas, kellon kuorta
voidaan toki kiillottaa, jos lasisarjanregas ei tule aivan viereen.
Dubleekellon kuorta ei voi
kiillottaa, sillä kaikki kiillotus ja mattaus on hiontaa ja ne poistavat materiaalia kuoresta ja dubleekellossa
on vain ohut pinnoite alla pohjametalli, se tulee esiin jos kuorta yrittää
kiilloittaa. Paksuimmat valmistetut dubleekuoret olivat 60-luvun alussa 40
micronia, se on vain 40 tuhannesosamilliä. 80-luvun quartz-kelloissa pinnoite on
paksuimmillaan sveitsiläisissä 5 micronia ja japanilaisissa 2 micronia.
Tämänpäivän kulloissa paksuus on 1 tai 0,5 micronia, toki pinnoitusteknologia on
merkittävästi parantunut vuosien saatossa ja se on mahdollistanut ohuemman ja
sitä kautta kestävämmän pinnoitteen. Toki esim japanilaiset tehtaat Seiko ja
Citizen laskevat kuluttajan käyttävän kelloa alle 5 vuotta, mikä vähentää
pinnoitteen kestävyystarvetta. Sama pätee kiilloituksessa tietysti myös cromikuoreen.
Kronikuoren pinnoite ei toki ole ohentunut vuosien saatossa, sillä kromi ei ole
jalometalli. Kromikuoret ovat tosin liki hävinneet markkinoilta, sillä kromaus,
vaati sidosaineeksi nikkeliä, pysyäkseen messinkipohjaisessa kuoressa ja
nikkelinkäyttö on nykyään EU-lailla estetty. Kromikuoren kuluessa puhki,
käyttäjä altistuu nikkelille ja se voi johtaa allergiaan. Lisähuomiona on mainittava, että valkokultaistakuorta ei voi myöskään kiillottaa.
Varsinainen valkokulta on lievästi kellertävää (valkokulta on kullan, hopean ja
vanhimmissa nikkelin seos. Kultaa on joko 14k = 585/1000 tai 18k = 750/1000
loput 425 tai 250 tuhannesosaa noita muita metalleja) ja valkokultaiset kellonkuoret,
kuten myös korut on pinnoitettu esim palladiumilla (jalometalli) eli jos niitä kiillottaa,
pinnoite menee puhki, niihin pätee siis sama kuin
dubleeseen. Kultasepät korjatessaan esim valkokultasormuksia pinnoittavat ne
uudelleen, kelloissa se ei ole mahdollista muuta kuin tehdashuollossa. Näissä
kuorissa kunnostus rajautuu kuorten niiden ultraäänipesuun, mikä sekin kohentaa
paljon kellon yleisilmettä.
Kuorten ultraäänipesu on kuortenkunnostuksessa liki aivan yhtä tärkeä työvaihe kuin kiilloitus. Kuoren pintaan on tarttunut siihen hikoilun tai kastumisen seurauksena tarttuneen kosteuden sekaan pölyä. Pöly on usein tarttunut kuin sementti, kuoren pieniin uriin ja rannekkeen korvakkeiden kulmiin. Joskus vanhoissa kelloissa edes ultaäänipesu ei kykene irroittamaan likaa, vaan kuorta on ennen pesua puhdistettava mekaanisesti esim puutikulla. Joissakin rannekkeissa, jos kelloa on käytetty vuosia ilman puhdistusta, nivelpalat suorastaan ovat varastoineet likaa ranteen sisään. Esim verkkomaisissa rannekeissa (mesh), missä ranneke on tehty metallilangan punoksesta, pintaa ja pieniä koloja on paljon, siten likaisena ne voivat kerätä paljon likaa itseensä. Joskus kymmenienkään minuuttien pesu ultrassa ei kykene puhdistamaan niitä täysin.
Kiilloituskone ja siinä kova huopalaikka.
Kellosepät käyttävät kuorien kiillotuksessa kultaseppienkin käyttämää kiilloituskonetta, se on sähkömoottori, jossa on kartiomainen kara, johon kiinnitetään kiilloituslaikkoja. Yleisin kellonkuorien kiilloituksessa käytetty laikka on kova huopalaikka. Kiillotus tapahtuu kiillotusvahan avulla. Laikat ovat siis noin 12-15cm halkaisijaltaan olevia kiekkoja ja kun sellaisella kiillotetaan pintaa, se pyrkii aina pyöristämään pintaa. Absoluuttisen tasaista pintaa on mahdoton luoda käsityönä. Syvemmät naarmut poistetaan kuorista ennen kiilloitusta, hieman kovemmalla kiekolla (Manhattan kiekko), jotta tasainen pinta pitää paremmin muotonsa. Lopuksi pinta ajetaan kiilloituslaikalla ja saadaan kaunis pinta. Onneksi kelloissa on vain vähän isoja suoria pintoja, mutta jo aivan pienessäkin pinnassa liialla kiilloituksella voi alkaa näkyä pyöristymistä. Kultasepät käyttävät useimmiten pehmeitä ns rättilaikkoja, niillä saa kiiltävämmän pinnan, kuin mainituilla kovilla huopalaikoilla, mutta mitä pehmeämpi laikka sen enemmän se pyöristää kulmia. Juuri kulmat taas antavat kellon kuorille niiden ilmeen ja karaktäärin, siksi on tärkeää, että kulmat pyöristyisivät mahdollisimman vähän. Liikaa ja väärin kiilloitettu esim kultakuori (= kulta on pehmeämpää kuin teräs ja se menettää muotonsa helpommin) alkaa näyttää muodottamalta möykyltä, kuin pureskeltu purukumimöykky. Tälläistä kuorta on liki mahdoton palauttaa alkuperäiseen kuntonsa. Juuri tästä seikasta johtuen kuoren kiilloituksessa pitää käyttää harkintaa ja miettiä mikä jälki kiilloitetaan pois mikä saa jäädä. Jos kuorissa on yhdistelty matattuja ja kiilloitettuja pintoja, kuten on tavallista, pitää olla tarkkana, että pyöristymisestä johtuen rajapinnat eivät hämärry epämääräisiksi, se saa kellot menettämään ilmekkyyttään. Kapeissa paikoissa kuten korvakkeiden väleissä tai pienissä naisten kelloissa on usein paikallaan minikiilloituskiekot, kuten Dremel-askartelupora ja sen laikkavälineistö.
Kellon kuorten kiilloituksessa käytetään lähinnä kolmea eri vahaa: Punainen Dialux-vaha kultakuorille, sininen Dialux-vaha teräskuorille ja valkoinen vaha plexilasikkeille. Dialux on johtava valmistaja kiilloitusvahoissa. Lisäksi on olemassa esim viimeistelyvahoja, jotka ovat lähinnä kultasepille korujen viimeistelyyn, kelloseppä tulee toimeen kolmella vahalla. Jokaiselle vahalle pitää olla tietysti oma laikka.
Hyvin monasti myös kelloalan oma väki, kuten myyjät sotkevat plexilasin kiilloituksen ja mineraalilasin. Vain plexistä eli muovista valmistettuja laseja, joita on vain vintage-kelloissa, voi kiilloittaa. Mineraalilasia ei voi kiilloittaa, vaan jos se on naarmuinen, se pitää uusia. Kiilloitettu plexilasi on kuitenkin vain kiilloitettu lasike, se on vain korvike ja Esim Omega suosittaa aina plexilasikkeen vaihtoa, jos se vain on saatavilla. Uusi lasike kyllä erottuu aina edukseen, vaikka kiilloittamalla lasista lähtee naarmut, ei iän tuoma samentuma. Lasin kiilloitus on vain hyvä korvike.
Mattauslaikka on karhea, harjamanen laikka, se on vähän kuin keittiössä käytetty
karhunkieli.
Kumikivi ja sen käyttö
Toinen tärkeä osio kellonkuorten kunnostuksessa on kiilloituksen ohella mattaus. Mattauksessa käytetään harjamaista laikkaa, joka hioo voimakkaasti kohdetta. Mattauslaikan kanssa ei käytetä kiilloitusvahaa kuten kiilloituksessa. Se on vähän kuin hiekkapaperilla hioisi, mutta erona on, että hiekkapaperilla hiottaessa syntyy aina loppujälki. Jos hiotaan paperilla kahteen suuntaan, jäljet eivät ole koskaan täysin saman suuntaiset, syntyy epämääräinen hiontajälki, joka on ruma. Hiontajälki ei myöskään synny yhdellä vedolla, vaan tarvitaan useita suorituksia ja Jos taas hiotaan yhteen suuntaan, syntyy loppujälki, pieniä jälkiä kun paperi nostetaan pois. Lisäksi paperi pyöristää kulmia ja hioo vain siitä kohtaa mistä sormi painaa paperia. Hiomalaikka taas nopeasti pyöriessään tekee tuhansia paperia vastaavia hiontaliikkeitä kymmenissä sekunneissa ja pyörintänopeudesta johtuen jäljet ovat samansuuntaiset, eikä ns loppujälkeä synny, kun hiottava kohde irroitetaan hiontalaikasta. Hiontalaikan ja paperin välimaastossa liikkuu kumikivi. Kumikivi on hiomakivi, joka on tehty hiovasta aineesta, joka on seostettu kumiin ja siitä on tehty hiomakivi. Bergeon valmistaa kumikiviä kahdella karkeudella. Hiomakiveen tai hiekkapaperiin verrattuna kumikivi myötäilee kellon kuorta ja on herkissä kohteissa parempi kuin mattauslaikka, joka on parhaimmillaan isoissa mattahionnallisissa kohteissa, kuten kellonrannekkeissa. Esimerkiksi kellonpohjissa oleva tasainen yksisuuntainen hiomajälki on mahdoton toistaa käsipelillä kumikivellä, paperilla, viilalla tai hiomalaikalla, pyörisyminen näkyy heti ja aina, siksi vaikkapa kaiverruksenpoisto takapohjasta saa aikaan nuljun takapohjan (= kun sitä liikuttaa valossa näkee heti, että se ei ole tasainen pinta, vaan erikohdat heijastavat valoa erilailla). Lisäksi käsipelillä on mahdoton saada toistettua hiontajälkeä siten että ne ovat täysin samansuuntaiset, pienet erot näkyvät takapohjan kokoisessa pinnassa. Samoin jos takapohjaa yritetään kiilloittaa kaiverruksen poiston yhteydessä pohja alkaa pyöristyä ja tasaisesta sileästä pohjasta tuleekin pyöreähkö.
Ranteen linkkien poikki hionta. Mattauslaikka saa aikaan hyvän mattapinnan.
Moni on kuullut kaverilta, että kellosta tuli huollon jälkeen kuin uusi. Se
tietysti riippuu kellon lähtökunnosta, kovin kärsineestä kellosta voi tulla
erittäinkin hyvä ja edustava vanhaan verrattuna, mutta vaikkapa vain vähän
kuluneesta ja lieviä käytönjälkiä omaavasta suht'uudesta kellosta ei tule vastaavasti kuin
taas uutta tai edes uudenveroista, eikä sitä voi verrata kaupantiskissä olevaan
upouuteen. Käytetty autokin on käytetty auto, vaikka se imuroitaisiin,
vahattaisiin ja kuinka puunattaisiin muovinkiilloitusspraylla. On hyvä muistaa,
että kellon kuoret ja ranneke on viimeistelty kellotehtaassa robottien voimin,
joista yksi kiilloittaa yhtä kohtaa, toinen toista ja kolmas mattaa, jne... Ne
tekevät työn välillä hyvinkin pienillä juuri kohteeseen suunniltetuilla mikro
harjoilla ja laikoilla. Esim
ranneekeen kohdalla osat hiotaan alustavasti jo ennen kuin toiset robotit
paloittelevat viimeistellyn metallikiskon paloiksi ja taivuttaa ne
varsinaisiksi paloiksi. Tätä työvaihetta ei kukaan ihminen pysty imitoimaan
kootussa rannekkeessa
yhden mattaus- tai kiilloituslaikan avulla. Kunnostettu kuori/ ranneke on siis
kunnostettu, mutta yleisilmeeltään hyvä.
Joissakin kellonranteissa on yhdistelty kiilloitettua ja matattua pintaa, joskus
nämä pinnat voidaan pitää erillään, joskus ei. Jos ranne jakautuu kolmeen osaan
reunat matattu, keskiosa kiilloitettu tai toisin päin, pinnat voidaan pitää
erillään teippauksen avulla. Mutta jos kiilloitus osuus on vain kapea raita, on
sitä mahdoton säästää, sillä mattauslaikan harjas syö teipin parissa sekunnissa
ja yhden ranteen kunnostukseen kuluisi monta rullaa teippiä ja koko työpäivä.
Työn päämääränä on siis saada aikaan asiallinen ulkoasu, joka imitoi
alkuperäisasua mahdollisuuksien mukaan. Dublee/teräs bicolor-rannekkeita on mahdoton kunnostaa turvallisesti, eikä niitä
kukaan yleensä edes yritä, sillä jos mattausharja pääsee käsiksi
dublee-pintaiseen osaan, on se hetkessä hiottu pois ja ranne pilalla.
Teräs/kulta bicolor-rannekeissa, kuten Omegan Constellation-ranne, jossa
teräspaloissa on poikittainen mattahionta ja väliosissa on kiilloitus
mahdollista mattahioa itsepalat ja teippaamalla suojata kultaiset nivelpalat,
lopuksi ne voi vielä viimeistellä kiilloituslaikalla, jos ja kun mattauslaikka
on päässyt teipin läpi. Omega antaakin Omega-huolloille, omilla huolloille
tarkoitetuilla nettisivuilla, tarkat ohjeet, kuinka Omegan kuoret ja ranteet
kiilloitetaan, samoja ohjeita on tietty helppo soveltaa kaikkiin
kellomerkkeihin.
Kuvissa Seamasterin ranteen teippausta.
Kuvissa Omegan hiontasuojat Constellation ranteelle (kuva 2). Suojat ovat kätevät ja estävät nivelpalojen mattautumisen, kun ranteen paloja hiotaan.
Ranteen kunnostukseen kuuluu myös muutakin, kuin pelkkä mattaus ja kiilloitus. Itseasiassa rannekkeen nivelakselien huolto on korjauksessa paljon aikaavievempi prosessi, kuin edellä mainittu kiilloitus-/mattaus-operaatio. Ylempänä olevasta Omegan Constellation kultaranteesta näkee, että nivelakselit ovat ihan loppuun kuluneet ja siksi ranteen nivelpalat ovat vinksin vonksin. Tässä 80-luvun quartz-Constassa on 1. tyypin akseli, nyky mallissa on taas 3. tyyppi, kuten liki kaikissa tuotanto-Omegoissa. Asia korjaantuu, kun akselit uusitaan. Kellon rannekkeissa vain jatkettavaksi/ vaihdettavaksi tarkoitettujen nivelten akselit voidaan korjata. Usein kellon ranne murtuu nivelestä, jota ei ole tarkoitettu korjattavaksi, tällöin koko ranne on uusittava. Tälläisen nivelen erottaa siitä, että palan päädyssä ei näy akselin tai ruuvin kantaa.
Kuva1 ylempi on uusi 3. tyypin akseli ja alempi on kulunut. Ranteen palojen liike on hieronut akselin päädyt ohuemmiksi. Kuva2 näkyy kuinka holkit ovat kuluneet puhki ja itse akseliin on hioutunut porras holkin kohdalle.
Kuva1 halkionasta, joka kiinnittyy yläpään "muhkuran" avulla. Näitä on sekä 0,90mm että 1,0mm paksuudella. Kuva2 ruuvattava ruuviakseli.
Omegan Constellation kellossa ranteen kuluma on helppo todentaa taivuttelemalla rannetta ylös alas sen maatessa pöydällä, jos kulumaa ei ole liike on minimaalista. Tässä kellossa kahteen eniten lonksuvaan kohtaan, joku oli laittanut halkionastan.
Kierrenuppi on loistava keksintö, mikä antaa kellon käyttäjälle lisäturvaa hyvän vesitiiviyden kautta. Kierrenuppit tulivat yleisiksi kelloissa 60-luvun lopulla. Nupissa olevat kierteet lukittuvat kuoressa olevaan osaan, nuppiputkeen, siinä on vastakierteet. Nuppiputki oli tapana asentaa kuoren runkoon kiinni hitsaamalla. Esimerkiksi Zenith Defyn putki on kiinni hitsattu ja on harvinaista, että itse putki on kierteiltään sökö. Ilmeisesti tehtailla uskottiin, että nuppiputken ollessa terästä ja nupit ovat seosmetallia, joka on kromattu (niin teräsnuppi ei olekaan terästä), viallisen osan korjaukseen riittää pelkän nupin uusiminen. Mutta asiat eivät koskaan mene kuin elokuvissa ja ole näin yksinkertaisia, aina välistä kierteet menevät sököiksi myös itse nuppiputkesta. Tehtailla onkin havahduttu ongelmaan ja nykyään enää harvemmin näkee kiinnihitsattu nuppiputkea. Luksustason kelloissa kuten Omega tai Rolex, nuppiputki kiinnittyy kuoreen kierteellä. Osa tehtaista (Tag Heuer) taas käyttää pitkää nuppiputkea joka kiinnittyy puristustiukkuudella. Molemmat on yksin kertaisia vaihtaa.
Yksi hermeettisimpiä hommia kellon korjauksessa on kiinni hitsatut nuppiputket. Kun Omega teki ensimmäiset Bond Seamasterit 90-luvulla, kellon nuppiputki oli vielä kiinni hitsattu. Aina silloin tällön huoltoon tulee tälläinen Bond, jossa nuppiputki on hitsattu. Ainoa keino vaihtaa nuppiputki on vanhan irtiporaus ja tehdä runkoon kierteet uudemman version kierteelliselle nuppiputkelle. Kohtuullisen yksinkertaista! Innokkaimpia porailijoita tietysti hillinnee se, että homma pitää onnistua kerta suorituksella. Olen nähnyt kellon jossa putkivaihdettu ja poraus on ollut muutaman asteen vimossa. Sen seurauksena nupin toiminnot eivät toimineet. Vinous jännitti akselia ja pikasiirto ei toiminut, akseli saattoi irrota. Onneksi siinä kellossa oli käytetty vanhaa hitsattavaksi tarkoitettua nuppiputkea, joka on ohuempi kuin kierremalli. Sain oikaistua uudella porauksella ja kierteytettyä reijän. Toinen vaara on pohjan tiivisteen uran pullistuminen porauksen kohdalta, se voi tapahtua tylsällä terällä porattaessa ja liikaa voimaa käytettäessä. Korjaaminen vaatiikin sitten jo isolla sorvilla tapahtuvaa korjausta ja harvalla on konepajasorvia käytössään.
Nuppiputken kierteytys, kun reikä on porattu, tapahtuu Omegan omalla kierteytystyökalulla. Työkalu ei ole ISO-standardin mukainen, vaan siinä on M2,5-kierrettä tiheämmät kierteet. Työkalu, kuten myös varaosa nuppiputki ovat vain Virallisen Omega-huoltojen käytössä olevia tarvikkeita. Työkalussa ei ole nelikulmaa vaan se on suunniteltu sorvissa tapahtuvaan kierteytykseen, mutta alun jälkeen hommaa voi jatkaa käsin kuten kuvassa.
Monasti törmää vintage-kelloihin jotka on pilattu tai turmeltu virheellisellä kuorten kunnostuksella. Suomessa on paljon kelloseppiä, joka eivät yksinkertaisesti ymmärrä, että vanhoilla mekaanisillakelloilla on yleensä aina keräilyarvoa ja se hupenee, jos kellon ulkoasua muutetaan millään tavoin. Tyypillisimpiä virheitä on, että kuoren mattahiotut osa kiillotetaan. Vaikuttaa, että usein kiilloituslaikka löytyy, mutta saman hintaiseen mattauskiekkoon tai edulliseen kumikiveen ei ole jäänyt varoja. Kun mattausosat kiilloitetaan, kuoresta häviää se ilmeikkyys joka tekee siitä kellon ja se alkaa näyttää saippuapalalta. Pahimmat tulokset syntyvät kultaseppien käyttämällä pehmeällä ns rättilaikalla, sillä saa todellakin kultakoruihin kauniin kiillon, mutta kellojen kunnostukseen se ei sovi, sillä se pyöristää kulmia voimakkaasti. Kuorten mattapinnoissa kumikivi on paljon parempi työkalu kuin mattauslaikka, sillä sillä ei synny nopeasti suurta vahinkoa, vaan työ etenee pienin askelein. Mattauslaikka taas on omimmillaan metallirannekkeiden mattauksessa, mutta itse kellon kuoreen sen kanssa kannattaa harvemmin puuttua. Kelloseppäkoulun legendaarinen opettaja Leo Koivisto (RIP) tapasi aina sanoa törmätessään kelloseppien tekemiin mokailuihin kelloissa: "Markan kelloseppä tekee kahden markan vahingon!" Siihen aikaa kun minä oli kelloseppäkoulussa (1984-87) meille ei annettu minkäänlaista koulutusta kellon kuorten kunnostukseen, enkä usko että työtuntien huvetessa tilanne on paljolti muuttunut eli jokainen saa siis itse opetella nämä työt. Siis ne kenellä mielenkiintoa riittää, monasti olen törmännyt "huollettuihin" kelloihin, joiden kuoria kelloseppä ei ole edes viitsinyt pestä ultra-äänipesurissa, tiivisteiden uusimisesta nyt puhumattakaan.
Kuvassa Omega Speedmaster Mark II, jonka kuoret ovat
pahasti pyöristyneet kun sitä on kiillotettu rättilaikalla.
Kuori on epämääräisen näköinen, ei voi sanoa onko se
hiottu vai kiillotettu.
Omega Speedmasterin kuori kuuluu olla päältä aurinkohiottu eli hionta jälki lähtee keskipisteestä auringonsäteen suuntaisesti. Kyljet on hiottu suoraan poikittaisella hionnalla. Näitä kahta aluetta rajaa kiilloitettu viiste. Jos kellosepällä ei ole laitetta, jolla hioa aurinkohiontaa, on sen teko erittäin vaikeaa. Aurinkohiontaa ei voi tehdä hiomakoneella, käsin kumikivellä saa joissain tapauksissa tyydyttävä jälkeä, jos kuorta on kiillotettu väärin, se ei onnistu.
Kunnollisen kuorenkunnostuksen kannalta on tärkeää, että käytössä on alkuperäiset varaosat. Kuorta on mahdoton kunnostaa tasokkaasti, jos kuoren osia kuten lasi, painimet, nuppiputki ei irroiteta kuoresta. Jos käytössä ei ole uusia osia ei osien irroitus ole järkevää, sillä jos vaikkapa lasi ja nuppiputki irroitetaan, pitää lasintiiviste ja nuppiputki uusia. Lisäksi lasi on Speedmasterissa usein ajan kiinni ryydyttämä, useimmissa on yhä kiinni alkuperäinen lasi eikä sitä ole koskaan tehtaalta lähdön jälkeen irroitettu (n. 40 vuoteen). Lasintiiviste on liimaantunut kiinni sekä lasiin, että kuoreen. Lasi ei lähde ehjänä pois kuoresta, vähintään lasin pohjaan maalattu musta numerokehä tsippaa irti. Harvan, jos minkään muun vintage-kellon kuin Omega kohdalla varaosien tarjonta ei ole yhtä hyvällä tasolla, siksi on muiden merkkien kohdalla aina tapauskohtaisesti mietittävä voiko esim. voiko nuppiputkea irrottaa, kun korvaavaa osaa ei mahdollisesti ole saatavilla.
Samat kuoret kuin yllä kunnostettuina!
Kyljet ovat suorat, aurinkohionta taas kunnossa ja viiste kiillotettu. Kuvan kelloon on huollossa uusittu: lasi, lasintiiviste, nuppi, nuppiputki, painimet, pohjan tiiviste sekä osoitinsetti (kaikki osoittimet, niiden maali oli kellastunut ja halkeillut).
Suurimmalla osalla Omega huolloista on käytössä kuortenkunnostuslaitteet, joita ei ole alalla yleisesti myynnissä. En tässä kuitenkaan demostroi itse laitteita ja kalustoa saatikka kunnostustekniikoita, koska artikkelin tarkoituksena ei ole antaa kellojenkorjausohjeita muille kellosepille, vaan näyttää kuluttajalle, kuinka Kellohuolto voi palauttaa kellosi entiseen loistoonsa, vaikka sitä olisi kaltoin kohdeltu. Hyvä muistaa, että jokainen erityisesti väärin tehty kuorten kiillotus kuluttaa kelloa väärästä kohtaa ja mitä suurempi virhe, sen vaikeampi on palauttaa alkuperäinen asu, sillä kaikki (oikein tai väärin tehty) kuoren kunnostus hioo kuorta ja poistaa niistä materiaalia. Siksi on aina mietittävä onko järkevää lähteä poistaamaan nitäkin nirhamaa kuorista. Turha liian usein tapahtuva kiilloittelu tai hionta ajaa kuoret loppuun ennen aikojaan.